Minun kukkaruukuistani löytyy joka ikinen kerta kutsumattomia vieraita. Nyt varsinkin, kun on ollut sateista, nousevat limaiset vanat pitkin ruukkujen seinämiä ja lehtokotilot rusahtelevat jalkojen alla aina, kun pihalla kävelee. Eikä se ole hauska juttu, sillä yhden rusahtaneen ympäriltä löytyy nopeasti viisi kannibaalikaveria juhla-aterialta.
Sitten harrastukseen kuuluu sama ruljanssi joka ilta, keitetään iso kattilallinen vettä ja kotilot pääsevät viimeiseen kylpyyn. Tämän vaiheen olen suosiolla jättänyt mieheni tehtäväksi, samoin kun viimeisen kuopan kaivamisen jonnekin pihan laitamille.
Metsästysharrastukseen kuuluu osana myös kyyrykävely, eli minä menen usein nokka maata viistäen nakkelemassa kotiloita pihlta johonkin muuhun pusikkoon. Minua alkaa pikkuhiljaa korpeamaan yrtit, joiden lehdet ovat täynnä reikiä ja sontakiekuroita. Tätä menoa meillä ei varmaankaan ole loppukesästä jäljellä myöskään yhtään orvokkia tai auringonkukkaa.
Tämä taistelu on varmaankin turhaa touhua, mutta minun logiikallani jokainen viisikymmentä tai sata kotiloa vähemmän on vähemmän tuhoja kukissani ja vattupuskissani. Aiheesta lueskellessani en ole ainakaan vielä löytänyt mitään muuta hyvää vinkkiä, kun ihan perinteinen manuaalinen tuhoaminen joten näillä mennään. Ja ei todellakaan ole enää hauskaa nähdä kotiloa asfaltilla. Huoh...
