Villiyrttivillitys

Käenkaali

Taisin jo aiemmin mainita, että tilasin itselleni villiyrttikeittokirjan. Villiyrttien käyttöä on nostettu viime vuosina esille yhä enemmän ja järkeväähän se on, sillä luonnosta voi jokamiehen oikeuksin poimia mitä upeampia raaka-aineita. Eikä enää tarvitse tyytyä ainoastaan sieniin ja marjoihin. Minulla oli kovat odotukset kirjan suhteen ja suurin piirtein koppa keittiössä odottamassa, että pääsen metsään kasveja keräilemään. No eihän sen ihan niin onnistunutkaan.

Koiranputki, jota maistaessani toivon
joka ikinen kerta, että tällä
kertaa kyseessä olisi saksankirveli.

Kirja itsessään on tosi mielenkiintoinen, kuvat ovat upeita ja tietoa on valtavasti. Ruokaohjeet ovat vähintään ravintolatasoa ja raaka-aineet toisinaan vähän liiankin hienoja meidän keittiöön. Esimerkiksi sopii hyvin ketunleipä, jota kasvaa laajalti meidän talon kupeessa ja sen käyttö olisi siinä mielessä minulle helppoa. Kaivelin sitten kyseiseen yrttiin liittyvän ohjeen: ketunleipää ja kampasimpukoita. No sinne jäivät ne ketunleivät, meillä kun ei ole lähikaupassa kampasimpukoita. (Ja tähän varmaan Hellusky toteaa, että kyllä heillä löytyy.)

Voikukkaa ja siankärsämöä

Jos tahdot lähteä metsään tai rannalle keräämään kasveja, on sinun todennäköisesti varauduttava jollain toisella kasvikirjalla tai mobiilinetillä, jotta pystyt tunnistamaan keräämäsi kasvit. Kirjan kuvat ovat upeita ja takuulla ammattilaisen ottamia, mutta kasvien tunnistaminen niiden avulla on hankalaa. Toisaalta kirjassa useamminkin mainittu maku "ruohoinen" ei sitten millään maistu minun suuhuni. Jäävuorisalaatin kasvattina monessa minun maistamassani villiyrtissä on ihan liikaa makua.

Mutta tosiaan, kirja on upea, täynnä minulle uutta tietoa ja paljon ideoita. Muutaman ensimmäisen lukukerran seurauksena kävelinkin pitkin pihaa maistellen heinänkortta sieltä ja rikkaruohoa täältä. Mitään erityisen maukasta pihalta ei vielä ole löytynyt, eli täytyy varmaankin laajentaa reviiriä. Ja tottakai minäkin ymmärrän sen, että ketunleipää voi ehkä kokeilla jonkin muunkin raaka-aineen seurana, eikä lisätä kerta kerran jälkeen kampasimpukoita kauppalistalle ja odottaa miehen tekemää ihmettä.

Takapihan pesto

Lauantaina meillä syötiin oman maan antimia, ei nyt vielä ihan ruokana, mutta merkittävänä lisukkeena kuitenkin. Olin valmistanut possun uunifilettä, joka kaipasi lisuketta, ja niinpä tein pestoa tekniikalla "kaikkea mitä takapihalta löytyy." Ei siihen ihan kaikkea tullut, mutta ruohosipulia, basilikaa, rukolan versoja ja vuohenputkea, sekä tietysti suolaa, mustapippuria, pinjansiemeniä ja reilusti oliiviöljyä.

Surautin aineksista pestokastikkeen tehosekoittimella ja annostelin sopivasti perunoiden sekä lihan päälle. Itse ainakin olin tosi tyytyväinen tulokseen. Muu väki hieman irvisteli kuullessaan raaka-aineista. Mies jopa harmitteli, että oli juuri edellisenä iltana ajellut suurimman osan pestoaineksista siimaleikkurilla nurin. No onneksi vuohenputki on niin sitkeä, ettei uutta satoa tarvitse odotella pitkään...

Punainen tupa ja pari ahomansikkaa

Jotain ehti tapahtua tässä muutaman viimeisen päivän aikana. Minä fiilistelin vihertävää luontoa ja vasta leikattua ruohoa ja mietiskelin itsekseni, että joku päivä pitää raivata vattupenkki, kitkeä marjapensaan juuret loppuun, siistiä kukkapenkin reunat ja vaikka mitä muuta. Olin istuttanut muutaman kesäkukan ruukkuihin ja ihailin niitä.

Yhtäkkiä piha olikin päässyt niskan päälle niin että humahti. Ihan joka paikka rehottaa, rikkaruohot leviävät perunapenkkiin, vuohenputki valtaa elintilaa kasvihuoneen kulmalta eikä tulppaania erota kauempaa voikukkien joukosta. Nurmikkokin pitäisi leikata mutta ulkona vaan sataa.

Täällä eletään juuri niitä hetkiä, jossa kukin joutuu punnitsemaan ja määrittelemään itselleen oman puutarhansa ulkoisen olemuksen, valitsemaan huolittelun asteen ja priorisoimaan asioita.

Kun sade taukoaa, olisiko mukavampi leikata ruoho etupihalta ja antaa vaikutelma punaisesta tuvasta ja perunamaasta, jossa pihaa hoidellaan hymyillen kukallinen pikkuharava kädessä samalla kun vilkutellaan naapureille. Toisaalta, jos tontin reunalta saisi siimaleikkurilla sen vuohenputkipöheikön alas, saattaisimme saada kesäkuussa vähän reilummin ahomansikkaa. Mutta ehkä eniten minua kuitenkin kiinnostaa mullata perunat ja kitkeä perunamaan reunat sekä yrittää pelastaa mansikkamaalta edes muutama taimi, jotta saisimme juhannuksena pöytään oman varhaisperunan ja kesäkeiton lisäksi omalta maalta mansikkakakkua.

Ja jotta sitä kesäkeittoa saisi, pitäisi varmaan myös kylvää lisää herneitä ja persiljaa, pystyttää linnunpelättimiä sekä kitkeä, kitkeä ja vähän harventaa. No onneksi minä tiedän yhden tosi hyvän ohjeen laihialaiseen kesäkeittoon!